Challenge #one

Ensimmäinen työpäivä takana. JOS olisin samban ystävä tässä voisi jo innostua ja ryhtyä lantion keinuttajaksi, mutta taidan kuulua siihen lahjattomaan ryhmään ihmisiä, jota lattarimeininki ei vaan yhtään kiinnosta. Nyt ollaan kuitenkin töissä ja ihmeellistä kyllä, lattarimusiikki ja lantioiden keinuttaminen auttaa valveilla olemisessa. Se on todistettu.

Matka tähän Tico Tico-maahan alkoi torstai aamuna klo 2.00 taksikyydillä kentälle, todetakseni että aamun ensimmäinen lento oli tietenkin juuri tuo meikäläisen ja että se on  l-o-m-a-l-e-n-t-o. Jokainen tietää mitä se tarkoittaa - lapsia; nuoria ja enemmän nuoria eläväisiä. Nuo uteliaat valveilla olevat ikiliikkujat ikuisine kysymyksine - "Äiti, miten toi kone lentää?", "Isä, mulla on kakkahätä" jne. Siinä vaiheessa odotusaulassa tajusin että oli virhe pysyä hereillä edellisenä vuorokautena tuohon kello kahteen asti. Myöhäistä. Auttamattomasti.
Lento Lissaboniin meni kuitenkin jotenkuten ja eikun koneen vaihto ja matka jatkuu. Olen aina vihannut suuria lentokoneita. Tuo ajatus siitä että kerrostalo lentää, ei kertakaikkiaan mahdu minun eksistensiaaliseen ajatusmaailmaani. Mitkään valtakunnan selitykset ja perustelut eivät ole auttaneet minua ymmärtämään tätä mahdotonta yhtälöä. Nyt kuitenkin istuin taas 2+4+2 koneessa ja mietin miten saisin itseni tajuttomaksi! Jos joku keksisi matkahypnoosin - sellaisen jossa saisi itsensä jo lähtövaiheessa sellaiseen tilaan että ei muista mitään matkasta, kunnes määränpäässä joku ystävällisesti näpäyttäisi sormia - ja vot! olisin jo perillä! Miksi, oi miksi, kukaan ei ole keksinyt tätä?
Pari tuntia turbulenssiä siinä päiväntasaajan yllä ei juuri auttanut minua rentoutumaan. Pieniä unenpyrähdyksiä ehkä saatoin onnistua tekemään, mutta kuka sitä nyt istualteen ahtaassa koneessa pystyy nukkumaan! Joten perillä Riossa valveillaoloaikaa oli yhteensä 41 tuntia, joten sanoisin pieneksi ihmeeksi sitä että bongasin OBS:n vastaanottokomitean suhteellisen järjissäni. Douze point!
Meidän ryhmämme kahdestakymmenestä vain yhdellä ei onnistunut akkreditointi. Kaikki saimme kuitenkin kuljetuksen kaupungin halki hotellille ja huolimatta siitä, että aurinko laski noin 10 minuutissa, ehdimme kuitenkin nähdä kapean rantakaistaleen sekä sellaisen pienen, erittäin pienen valaistun läiskän horisontissa, jota myös Kristus-patsaaksi kutsutaan. Ehkä tässä vielä jää aikaa nähdä se oikeasti. Tai sitten ei.
Eilen perjantaina 29.7. oli nimittäin se ensimmäinen työpäivä. Matka Maracanan stadionille meni jouhevasti ja bussissa ehti tutustua sopivasti tuleviin kollegoihin, tällä kertaa joukossa on meidän suomalaisten lisäksi englantilaisia, jenkkejä, ranskalaisia, hollantilaisia ja espanjalaisia. Kuuman kostean sään vallitessa saimme myös tutustua uusiin työasuihimme, joista voin sitten myöhemmin runoilla enemmän. Ainoa kommenttini tässä voisi olla: "kertakaikkisenrumintaikinäevermaanpäällä". Lounaalla tuli taas se déjà-vu ilmiö siitä miltä tuntui syödä häränpihviä muoviaterimilla. Ruoasta en valita, vaikkakin sen saatavuus voisi olla parempi. Aloitimme nimittäin heti työnteon sellaisella päivällä joka alkoi 9.30 ja päättyi 00.30, yhdellä lounaalla. En suosittele kokeilemaan toiste. Toisaalta tilanne on vähän kinkkinen, sillä näin ei tietenkään oltu suunniteltu. 
Tilanteet muuttuvat siis päivästä toiseen hyvinkin paljon ja mukana mennään. Eikä tänne ole lomailemaan tultu. Tärkeimmät kohteethan on jo nähty. Rantabulevardi (jos sattui istumaan bussissa vasemmalla puolella) ja kuuluisa vapahtaja (jos sattui istumaan bussissa oikealla puolella). Challenge #one: Tänään jäämme jännittämään saako kisaturistimme vihdoinkin luvan ja akkreditoinnin työpaikalle. Joten jatkoa luvassa. 
 
P.S. Löytyykö keneltäkään tänne vielä matkaavalta lainaksi ipad laturia, sellaista vanhempaa mallia. Saattaa tämä kirjoittelu nimittäin loppua aika lyhyeen kohta sillä tekstin kirjoittaminen ja lukeminen ilman ääkkösiä on aika hankalaa!