Challenge #five

Monesta asiasta saa olla iloinen tässä elämässä, eikä vähiten siitä mihin maailmankolkkaan on sattunut syntymään. Tänään matkalla Olympiastadionille tällekin matkalle tuli toisenlainen vivahde. Jo avajaisiin mennessä bussissa ihmettelin sitä vahvaa aseistautuneitten joukkojen läsnäoloa. Vaikka jokainen meistä tietää miten poliittinen tilanne voi vaihdella latinalaisessa Amerikassa, on se silti jotenkin meille suomalaisille epätavallinen tilanne. Armeija ja aseet kuuluvat vaan toiseen maailmaan. Ainakin minulle. On kuitenkin hämmästyttävä havaita että enää nämä asemiehet eivät hätkäytä samalla tavalla kuin viikko sitten. Pelottavaa sekin. Nämä pari päivää ovatkin olleet ylös- ja alas menemistä. Sekä fyysisesti että henkisesti.

Ansaittu vapaapäivä nimittäin näytti Rioa parhaimmillaan. Pääsimme opastetulle retkelle ihanan Marcos oppaan kanssa, joka näyttelijäkoulutuksen avulla pisti parastaan. Ja upposi meikäläiseen ihanasti kuin varpaat Ipaneman hiekkaan! Minulle laulettu ”serenadi” oli tietenkin täysin paikallaan. Hihitin kuin 4-vuotias, harvemmin sellaista laulua olen saanut. Kristus patsaan juurelle oli tietenkin kauniina lauantaina kerääntynyt myös kunnioitettava joukko muita turisteja. Ei se kuitenkaan menoa haitannut. Tämä oli nähtävä ja ihmeteltävä. Suurta ihmetystä on tietenkin se että tämä massa on oikeasti tänne rakennettu ja kenen hartiavoimin. Siellä se nyt kuitenkin levittäytyy kaupungin ylle kuin – Kristus konsanaan.

Matka ylös tehtiin junalla, joka 4 minuuttia kiipesi ylös sademetsän keskellä. Ylhäällä sitten siirryttiin hissillä ja rullaportailla itse jumalan pojan luo. Hassulta se vähän tuntui, ne rullaportaat. Tekniikka on ihmeellistä.

 

Olisihan minun silti piti arvata että minun tekniikkaan luottamiseni ja ihmettelemiseni saisi jatkoa. Tietenkin. Kuinka tyhmä sitä nyt voi olla että ei tajua sitä tosiasiaa että korkealle sokeritopalle ei vaan ilmestytä. Täältä tullaan, Pao de Acucar! Eikä helikopterilla vaan korkeamman luojan insinöörisovelluksella, gondolilla. Pakko todeta että tämä ei nyt vaan ole minun lajini. Ei ole koskaan ollut, eikä tule olemaankaan. Aseistetut vartijat seisovat selkäsuorassa, ilme värähtämättä auringossa kaikissa latinkeissaan joten päätin ottaa mallia. Pokkana vaan. Onhan se niin että jos on läksyttänyt poikia vähän väliä kaikenlaisesta, niin on näytettävä mallia ja rohkeutta. Ja sen tein.

Ylpeyteni vain huokuu! Todistettavasti astuin kahteen kertaan – huom! KAKSI kertaa – lasiseen huojuvaan kuplaan joka olemattomien vaijereiden varassa leijui yläilmoihin. Aurinkolasit silmille ja menoksi. Eikä sieltä narulla roikkuessa tarvitse ottaa mitään kuvia, eihän?

Vuori oli elämys, kuin myös meidän ruokapaikkamme. Harvoin on saanut syödä niin hyvin ja paljon. Ruokaa kirjaimellisesti kannettiin taukoamatta lautaselle. Lopulta oli minunkin annettava periksi ja käännettävä lappu nurin – merkki siitä että nyt saa tämän mamman osalta ruokailu riittää. Sieltä oli helppo pyöriä Ipaneman rannalle, aistia upean harsomaisen auringonlaskun ja iskeä varpaat hienon hienoon hiekkaan. Ja kastaa hameenhelmat. Pienet olivat murheet siellä.

Tänään tuli sitten todellisuus vastaan, jälleen kerran. Aamulla lähdettiin Olympiastadionille, tulevaan työpisteeseen seuraavan lähes kahden viikon ajaksi. Matka taittui toisenlaiselta näyttävän kaupunginosan läpi. Voi sitä graffitin määrää! Ainoa pinta joka hohti valkoisena oli hautausmaan seinä. Ehkä jotain kunnioitusta jengeiltäkin löytyy uskontoa kohtaan. Siinä takapihoja katsellessa ehti useamman kerran miettiä, miten eläminen ylipäätänsä siellä voi onnistua. Samalla kun kauhistelin mielessäni näkemääni, onnittelin myös itseäni siitä että asun Suomessa, jossa elämäni on perin vakaata ja turvallista.

Faveloihin en ole vielä eksynyt, enkä aio eksyäkään. Näköyhteys kauempaa riittänee. Vuorien rinteille rakennetut hökkelikylät ovat uskomaton näky. Wikipediassa määritellään että favela tarkoittaa elintasoltaan alhaista kaupunkimaista asuinaluetta, joka ei täytä rakentamisen turvallisuusvaatimuksia. Ei todellakaan! Kyseessä on laittomasti rakennettu asuinalue, slummi, johon eivät poliisit edes uskalla mennä. Alueella on omat poliisit ja jengit jotka hallinnoivat aluetta. Itse sanan alkuperä juontaa juurensa 1800-luvun loppupuolella käydystä poliittis-uskonnollisesta sodasta, jonka veteraaneilla ei ollut rahaa eikä asuinpaikkaa. Näin he päättivät rakentaa asumuksensa rakennuskieltoon asetetuille kaupungin kukkuloille. Sana tulee favela-tyräkistä, joka kasvoi näillä alueilla.

Kauniiden hiekkarantojen takapiha on joskus hyvin erilainen. Kuitenkin pitää muistaa että siellä elävien onnellisuutta ei pidä väheksyä. Elämä on erilaista ja on hyvä pitää se mielessään kun lähtee takaisin kotiin. Challenge #five – be happy!

Rua Vinte de Quatro de Maio

Matkalla 7.8. Olympia stadionille

Kommentit

09.08.2016 19:56

eno

08.08.2016 06:49

Annika.Jarvinen@yle.fi

Taas taattua Kokki-laatua oleva juttu - jossa hienosti läsnä niin arjen huomioita kuin työtä ja maisemastoakin. Detta gillar jag!