Challenge #ten

Normikamaa, tosin ilman juustokakkua.

Ajatuksena oli kirjoittaa ihan omat tarinat paikallisesta luonnosta ja ruoasta sekä ihmisistä ja kulttuurista. Mutta näin siinä taas kävi. Aika loppui kesken. Siis tiivistetään kaikki näin yhden otsikon alle, ja tehdään Cariocalainen sekoitus.

Carioca tarkoittaa nimenomaan Riossa asuvaa henkilöä. Joten kaikki tässä tarinassa liittyy vain ja ainoastaan Rioon. Tämä maa on valtava ja täällä olisi niin paljon muuta nähtävää, mutta tilanne on tämä että parin pakollisen turistikohteen lisäksi en ole juuri ehtinyt tutustua paikallisiin ehkä niin paljon kuin muut työtoverini. Tulette huomaamaan että nämä pienet havaintoni perustuvat vain ja ainoastaan omiin kokemuksiini erittäin suppealta alueelta. Ja ovat kaikki kiistettävissä.

Aloitan luonnosta. Kun keskellä talvea lämpötila on jopa +38°C astetta, voi todeta että luonto on täällä kovin erilainen kuin meillä. Vertailua en voi välttää. Katselen näitä kasveja joita kasvaa täällä kaduilla ja puistoissa mietin vaan sitä että miten tuokin kasvi kituuttaa siellä meillä kotona – ja täällä se kukoistaa! On se niin väärin. Talvella ainakin täällä tuntuu olevan kovin vihreää. Katuja reunustavat puut ja kukkivat puskat. Värikylläisyyttä täällä arvostetaan. Ja täällä sitä riittää.

Kello on kaksi aamuyöstä ja ulkona joku soittaa trumpettia. Koko ympäristö vilisee ihmisiä ja meteliä. Kansaa voi sanoa värikkääksi, enkä puhu kansallisuuksista vaan elämästä. Kaupoissa kaikki on täynnä värejä – miettikää hetken miltä tuntuu astua kauppaan jonka lattia ja kaikki hyllyt ovat punaisia! Tai astua rihkama kauppaan, ja luoja varjele – täällä niitä on paljon – täysin vihreään ja keltaiseen värimereen. Tiesittekö muuten että Brasilian lipun vihreä taustaväri symboloi Amazonin ja rannikon metsiä, ja keskellä oleva keltainen neljäkäs maan alla olevia rikkauksia. Ja että – Wikipediaa lainatakseni - lipun silmiinpistävä erikoisuus on, että se esittää todellista tähtitaivasta. Lippuun on kuvattu 27 tähteä sellaisina, kuin ne näkyivät Rio de Janeiron taivaalla 15. marraskuuta 1889 kello 20:30 illalla, jolloin Brasilian keisarikunta julistettiin tasavallaksi. No nyt tiedätte tämänkin.

Vihreän ja keltaisen värin lisäksi löytyy paljon muitakin sävyjä. Ja meteliä riittää aamusta iltaan. Suuren kaupungin äänet ovat jo luku sinänsä, mutta on tässä suuri ero esimerkiksi Lontooseen. Latinoveri sykkii selvästi myös äänimaailmassa. Stadionilla Boltin tuleminen kentälle ei voi jäädä keneltäkään huomaamatta. Yleisöstä lähtee sellainen älämölö ettei moista ole kuultu. Se kantautuu meidän ulkotuotantoautoon kuin raekuuro. Siinä on suomalaisella kameramiehellä ja muilla siellä olevilla kova paikka, en tiedä auttavatko edes ultrameluluurit. Täysi kymppi kaikille stadionilla työskenteleville!

Täysi kymppi myös kaikille kaupungissa oleville eläimille! Miten ne jaksavat kuunnella tätä meteliä, aamusta iltaan. Ehkä tämä äänimeri on kuitenkin täällä elämisen pienin harmi sillekin hiirelle - tarkoitan tietenkin rottaa, mutta hiirenä jyrsijästä tulee siedettävämpi - joka juoksentelee Candelaria-kirkon pihalla ja puikkelehtii ajotiellä väistäen autoja. Tai ainakin uskottelen itselleni että se on sama otus. Saattaapi tuo olla että niitä hiiriä on useampia ja että jotkut niistä todellakin jäävät autojen alle. Sitkeitä veijareita ovat silti!

Sokeritopan vuorella tapasimme marmosetteja, joita myös kynsiapinoiksi kutsutaan. Nuo pienet veitikat kiipeilivät puissa ja katselivat alas meitä tavallista kansaa. Välillä päästelivät ääniä, ja pieniä papanoita. Ihmettelevät varmaan että mitä nuo isot apinat meitä noin tuijottaa. Katsoisivat vaan peiliin! Kulkukoiria en minä ole nähnyt lähes lainkaan. Ainoat koirat olen nähnyt kuljetettavan hihnassa. Yleensä ovat olleet sellaisia pieniä syliversioita. Ja tänään törmäsin jopa kahteen kissaan kävellessäni kaupungilla.  Tuotantoalueen ruokailuteltan vieressä keskellä hellettä visertelee pari lintua. Viserrykset ovat pieni äänipiikki tässä äänimatossa ja valitan että minulla ei ole harmainta aavistustakaan mistä lajikkeesta on kyse. On se silti hauskaa kun toinen visertää siinä pirtsakkaasti ja sujuvasti. Pirteyttää kummasti ja on aina vaihtelua lokeille, joita muuten täällä en ole nähnyt yhtään! Jess! Toissailtana lamppujen ympärillä hääri miljoona lentomuurahaista, joista sitkeimmät änkesivät puseroiden sisään ja ties minne. Ei ollut illan kohokohta, voin sanoa. Hurja lauma jatkoi illan mittaan matkaansa mutta jätti pari kisaturistia jälkeensä.  

Kisaturisteista puheen ollen voi todeta että vaikkakin iltaisin ja erityisesti kun Bolt saapuu stadionille, turvajärjestelyt näyttävät mittavilta, ei se kuitenkaan estä ihmisiä eksymästä meidän tuotantoalueelle. Niitä näkyy ’eksyneen’ sinne sun tänne. Eräänä iltana ulkotuotantoautoomme ilmestyi herra, joka Boltin juoksun aikana alkoi kuvaamaan sumeilematta monitoriseinää kännykällään. Ihan siistin näköinen heppu, mutta tuo kuvaaminen nyt ei ihan ole sopivaa. Etenkään kysymättä lupaa. Sisäinen poliisini heräsi ja avasin keskustelun kyselemällä että kuka hän on. Kaveri selitti olevansa eräästä ulkotuotantoyhtiöstä. Herran aksentista kyllä kuulin että läntisestä naapurimaasta ollaan. Totesin silti hyvin suomalaiseen tökeröön tapaan että kuvaaminen on kiellettyä ja missäs se herran akkreditointi on. Sehän nimittäin loisti poissaolollaan. No sellaista ei herralla ollut. Minä tivasin sitä vielä kerran, koska ohjeena on että tuotantoalueelle saa tulla vain ja ainoastaan siinne myönnetyllä akkreditoinnilla. Selityksenä tuli että kaverit toivat sisään ja vierasakkreditointeja ei ollut. Ilmoitin siinä että ei ole sopivaa olla autossa ja herra poistui takavasemmalle. Seuraavana päivänä kerroin asiasta tuotantoalueen vastaavalle. Sain kehuja valppaudesta mutta kävi ilmi, että olin sitten heittänyt ulos yhden meidän tuotantokaluston omistajista. Että sillä lailla.

Ehkä on siirryttävä Kokin omalle tontille. Catering teltta on nimittäin taas se ainoa paikka jossa voimme tavata ja jutella, mutta myös suorittaa työn jälkeen tärkein tehtävä, eli syödä. Muualla ei juuri ehdi syödä. Ravintoloissa ruoka on maukasta, mutta pitää olla varuillaan mitä tilaa. Juustolautanen on lautanen täynnä juustoa. Ranksalaiset ovat - onneksi - lautanen täynnä ranskalaisia peruneita. Ei siis mitään muuta. Ensimmäisten catering kokemusten jälkeen tuntui siltä että ruokailu täällä tulee olemaan ihan yhtä juhlaa. Mielettömän ihania pihvejä, jättikatkarapuja, juustokakkuja ja hedelmiä! Esimerkiksi hotellin aamiaistarjontaan kuuluu tuoretta papaijaa ja mangoa, sekä niin tuoretta ananasta että sitä ananaksen keskellä olevaa kovaa keskiosiota ei tarvitse poistaa, vaan sen voi syödä. Se on yhtä pehmeää kuin muukin hedelmä! Aivan loistavia keittoja, kuten esimerkiksi se kylmä melonikeitto, jossa on melonia, kurkkua, chiliä ja minttua, kts. reseptit. Mehän taas tiedämme mitä tapahtuu jos synttärikakkua saisi joka päivä. Pihvit eivät tunnu enää niin mureilta. Nyt on kaikki mahdolliset testattu. Syynä saattaa olla myös se että vähän on alkanut kyllästyttää tuo muovihaarukoilla ja –veitsillä sahaaminen. Taas huomaan kaipaavani niitä metallisia vastaavia. On ne vaan. Metallista. Emme kuitenkaan unohda juustokakkua. On se niin hyvää!

 

Täällä olen myös tutustunut kasviin nimeltä Guarana ja siitä tehtyy juomaan Kuattiin. Guaranan nimi tulee guarani-heimosta, joka on käyttänyt kasvia poistamaan nälän tunnetta. Ilmankos meilläkin on juomaa taukohuoneen jääkaapeissa piristämässä päiväämme. Kovin on makeaa, mutta sinne sekin uppoaa. Ja katoaa.

Ruoan jälkeen päästään toilettikulttuuri. Herkkähermoiset hypätkää yli suoraan viimeiseen  kappaleeseen. Ei ole ihme nimittäin että niitä sademetsiä kaatuu sillä brassien vessapaperi on niin ohutta että ihan pahaa tekee. Sitä saa kerätä metrikaupalla, mutta silti ei ole varma että millä sitä on oikein lopulta pyyhkinyt. Hotellissa paperin saa viskata viemäriin, mutta tuotantoalueen vessoissa paperi on heitettävä roskakoriin. Joku yrittää pitää meidät virkeinä sillä minusta tuntuu että se roskis on aina ties milloin missä muodossa ja sijoitettu aina eri paikkaan. Sen tyhjennyksestä en sano sitten mitään. Tuoksussa sen salaisuus.

Luontoon kuuluvat myös täällä asuvat ihmiset. Vähän pitkäksi tämä tarinatuokio muodostui, siksi jätän havaintoni heistä myöhemmäksi. Ihmiset täällä ansaitsevat ihan oman tarinansa.

Tänään illalla on viimeinen yleisurheilusessio. Suurin osa tiimistämme palaa kotimaahan, mutta 20 urheaa jäävät vielä avustamaan päättäjäislähetykseen. Siirrymme siis brittien ohjaukseen ja palkinnoksi saamme paluumatkan kotiin, joka ylittää villeimmätkin arvaukseni. Olympialaisia televisioivan yhtiön vuoden työntekijä on laatinut jossain ainehöyryssä ainutlaatuisen matkasuunnitelman. Kerron siitä myöhemmin, jos olen vielä elossa. Challenge #ten – kärsivällisyyttä ja optimistisuutta. Sitä tarvitaan.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Brasilian_lippu

https://fi.wikipedia.org/wiki/Guarana

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kynsiapinat

http://www.theblurrylime.com/appetizers/honeydew-melon-cucumber-gazpacho/