Challenge #twelve

Viikko on vierähtänyt Rion päättäjäisistä ja taas on aika avata sanallinen arkku. Nyt voin vihdoin myös kertoa siitä Jännittävästä Tiistaista, viidennestä yleisurheilupäivästä. Kansainvälinen kuvasignaali olisi nimittäin voinut näyttää hyvinkin erilaiselta juoksujen osalta, ilman rautaista suomalaista ammattitaitoa. Saahan nyt vähän hehkuttaa?

Mennyt viikko on ollut monelle työntäyteinen, sillä matkan jälkeen ei noin vain voi heittäytyä laakereille. Osa tuotannon työntekijöistä sai hetken hengähtää ennen seuraavaa keikkaa, mutta kesäaika jatkuu keikkailuna urheilun merkeissä monelle. Meikäläisellä koittaa viikon loma, jonka aion viettää rauhallisessa ympäristössä, ilman liikenteen melua ja muuta sälää. Valitsin tarkoituksella paikan, jossa ei ole maantietä eikä raitiovaunua. Eikä hälytysajoneuvoja. Ymmärrätte varmaan miksi. Ensin on kuitenkin selvitettävä kuitit ja kirjattava työaika järjestelmään. Ei mitenkään jännittävää puuhaa, mutta tehtävä kuitenkin. Ja nyt seuraa huonoin aasinsilta ikinä...

Jännittämistä sai harjoittaa oikein olan takaa Riossa. En tarkoita välttämättä tällä jännittämisellä vain suomalaisten kisamenestystä. Luulette ehkä että tv-signaalin tuottaminen 3,5 miljardille katsojalle ei värisytä nenäkarvoja, mutta olette väärässä. Siinä kyllä adrenaliini liikkuu veressä salaman vauhtia. Jopa suomalaisilla. Kun sitten lisätään jännityskerrointa teknisellä vialla; niin oksat pois! Työvuorolistojani täytellessä oli pakko palata muistelemaan erästä tiistaita joka jää lähtemättömästi ainakin minun mieleeni, sillä sitä tiistaita en unohda koskaan.

Kuvitelkaa lähetyksen alku. Tämä menee nyt vähän tv:n maailmaan erikoistuneille, joten pientä kärsivällisyyttä tämä saattaa muilta kaivata. Mutta kuvitelkaa silti tämä tilanne: Illan sessio alkaa aina ns. run-upilla, joka on lähetyksen avaus. Siinä mennään tarkan käsikirjoituksen mukaan, jossa meikäläinen laskee sekunteja ja kertoo mitä seuraavaksi tehdään. Tämän jälkeen ohjakset ovat signaalin ohjaajalla ja tuotannollisella henkilökunnalla – sekä tekniikalla. Luotamme siihen että tekniikka ei petä. Ja näinhän se useimmiten onkin. Kaikki on tarkistettu moneen kertaan yhteyskokeiluissa joten virheitä ei yleensä synny. Korkeintaan luonto, ja toisinaan itse kilpailun johto, voi sotkea illan käsikirjoitusta. Mutta me seuraamme tapahtumaa kentällä monitorien ja kameramiestemme avustuksella, kuin hai laivaa. Niinhän sitä luulisi.

Kuinkas ollakaan meillä on sellainen tilanne että monitoriseinä aloittaa oikuttelun. Yksikin vilkkuva monitori saisi monen ohjaajan hermoromahduksen partaalle. Mitä sitten kun monitori yksi toisensa jälkeen jatkaa omaa jännitysnäytelmäänsä, milloin kuvalla milloin ilman, kadotakseen hetkiseksi jopa pois kokonaan.  Ne hetket tuntuvat ikuisuudelta!

Tavalliselle rivilukijalle kerrottakoon että me ulkotuotantoautossa istuvat olemme täysin riippuvaisia monitoriseinästä, siitä näemme kameroiden tarjoamat kuvat, joita sitten sekoitetaan sopivassa järjestyksessä ns. lähteväksi kuvaksi, jonka te näette televisiostanne.

Ilta jatkuu. Katselen hetken aikataulua, tulossa on juoksujen semifinaaleja ja kaksi finaalia, naisten 1500m ja miesten 110m aidat. Kestääkö monitoriseinä siihen asti? Puolitoistatuntia lähetysaikaa jäljellä finaaleihin. Voinko huolestua? Tuleeko autoon yhtäkkiä kuuma aalto vai lähtikö adrenaliinipiikit liikkeelle meiltä kaikilta  yhtä aikaa? Nyt betasalpaajat kehiin!

Ulkotuotantoauton käyttömestari ja pari muutakin heppua ilmestyy autoon. En uskalla katsoa heitä silmiin, sillä tiedän että tämä on jokaisen teknisen vastaavan painajainen. Pahin ikinä! Näitä kupruja on mahdoton ennustaa. Kaikki on toiminut loistavasti tähän asti ja sitten! Mitä tapahtuu seuraavaksi? Kaikki keskittyvät monitoriseinän katseluun, ja rukoilevat hiljaa mielessään, kuka mitäkin Ave mariaa. Jännitys tiivistyy. Ohjaajan kuolematon lause kertoo kaiken: ”Jotain tulee ja jotain menee!”

Kunnes koittaa se hetki, että kaikki menee pimeäksi – uskomattomin tilanne koskaan – ja vain kaksi alimmaista riviä, jossa on katsomokamerat herää henkiin ikuisuuden jälkeen. Olen kirjannut ajolistaan ajan: 21:16:?? pimeäksi – takaisin 21:17:10. Sokkona ollaan!

Ja tässä kohtaa, kuulkaa, nostan rinnan rottingille kuin mikäkin riikinkukko konsanaan  meille suomalaisille. Kukaan ei huuda ohjaamossa, kukaan ei ole hermostunut ainakaan ulospäin, vaan kaikki jatkavat työtään. Ohjaaja toteaa kameramiehille että sokkona tässä mennään, mutta luotan että teillä on oikeat kuvat siellä!

Vähitellen saamme osan kamerakuvista takaisin. Reaaliaika katoaa, mutta istun onneksi EVS-monitorin vieressä ja saan oikean ajan poimittua sieltä. Seuraava muistiinpano ajolistasta:” Istuu kädet ristissä”. En nyt muista kuka, mutta ilmeisesti välit yläkertaan ovat ko. henkilöllä kunnossa. Lähetys päättyi 23:10:00 ja kun viimeinen animaatio ja pakolliset viisi sekuntia mustaa oli heitetty maailmalle, iski auton ohjaamoon uskomaton tunne. Sitä on kuulkaa vaikea sanoin kuvailla, emme ole sittenkään kaikki sukua rallikansalle, sillä jokunen hymy sieltä taisi suomalaisiltakin irrota!

Kaksitoista pistettä meidän tiimille – ja erityisesti Tuomakselle - uskomattomasta suorituksesta. Siinä tuli olympialaisissa ensikertalaiselle ohjaajalle sellainen tulikaste että se muistetaan. Ulkomaiset kollegat olivat mykkänä ihastuksesta! Tällaista hermojen hallintaa he eivät olleet koskaan ennen nähneet. ”Amazing! I am impressed" jne.

Ei tämä monitoriseinän oikuttelu mikään ainutkertainen katastrofi ole tv-maailmassa. Onhan näitä nähty. Mutta olosuhteet nyt sattuivat olemaan hieman erilaiset kuin normilähetyksessä kirkonmäellä. Meidän ohjaajat täällä eivät pienestä hätkähdä. Ovat valioliigaa, huippuja. 

Jännitysnäytelmää lukuun ottamatta siis tämäkin tiistai oli normipäivä. Olimme aloittaneet työpäivän klo 6.30 aamulla, joten takana oli 14 tuntia, pienellä päivätauolla höystettynä. Näitä vastaavia 17 tai yli tunnin työpäiviä siunaantui 8 kappaletta, koko 4 viikon jaksoon tuli yhteensä lähes 300 työtuntia. Tällaisia tunteja voidaan teettää vain suostumuksella ja syystä että työolosuhteet vaan yksinkertaisesti ovat tällaiset. Itse aikataulun suunnittelussa olisi voinut miettiä tv-henkilökuntaa, mutta todennäköisesti kyseiset tahot Riossa ovat tehneet aikataulua karnevaalihöyryjen saattelemana. Ei tähän nyt kukaan kuole, mutta ei tällaisia työaikoja kovin kauan jaksa painaa. Ja nyt kun oikein ajattelee, saattoipa jokunen heittääkin henkensä joskus muinoin, jotta meillä olisi sellaiset tärkeät olemassa kuin työaikalaki ja työehtosopimus. Sillä jos työnantaja saisi yksipuolisesti määritellä työntekijöille työajat ilman erillistä suostumusta, voisivat ne työrupeamat hyvinkin olla yllämainitun kaltaisia, useammin kuin joka toinen vuosi. Missä kulkisi raja? Yksityisyrittäjät ja freelancerit yleensä ilmoittavat tässä kohtaa että näin meillä tehdään koko ajan. Siinä on kuitenkin vapaus valita. Vai onko?

En valita. Kuten jo totesin - kukaan meistä ei kuollut tässä rytäkässä, jännityksestä huolimatta. Elämä jatkuu ja monin kerroin viisastuneena saan jatkaa tätä matkaa television ihmeellisessä maailmassa.

Kiitokset kaikille blogia seuranneille! Oli mahtavaa huomata että jaksoitte tarpoa kanssani näinkin pitkälle. Vielä jokunen vuosi ja projekti ovat toivottavasti edessä. Sillä aikaa, jatketaan tarinointia ja terapiasessioita. Niistä saan ihanasti voimia uusiin taistoihin.

Bravissimo Team Mustardas Finlandia!

Yleisurheilun tv-tuotantotiimi Rion olympialaisissa 2016.

Kommentit

20.03.2020 18:51

Anne K

What a great story Heidi, go girl😍

30.08.2016 08:12

Anne

Olipa mahtava tarina, ihan huippujengiä

29.08.2016 09:38

Merja

Mieletön suoritus! Kiitos Heidi,että sain palata "kameran taakse" blogisi kautta!

29.08.2016 09:13

Kaarina Wallin

Jännitystä jänteisiin :)
Mutta mitä olisi elämä noita jännityksentäyteisiä kokemuksia, joista voi kertoa pahaita paloja jälkipolville.
Kaarina Wallin

29.08.2016 08:56

Elina Paloheimo

Kiitos Heidi tarjoamastasi huimasta blogimatkasta Rioon! On ollut ilo seurata ylen urhoollista ja huippuammattimaista tiimityötä ja muistella menneitä aikoja.