Vaatteiden sietämätön vaikeus. Karanteenipäivä 3.

Jos täällä pukeuduttaisiin kimonoihin, T-mallisiin, suoralinjaisiin kaapuhin, jossa on laajat hihat, ei tarvitsisi murehtia eikä odottaa kauhulla sitä hetkeä kun puetaan kisa-asu päälle. Ei olisi sitä ainaista tuskaa kun huomaa että kolme vuotta sitten mittoja luovuttaessa, olikin tietty nuorempi ja hoikempi. Ja nyt ei kumpaakaan. Onni on samat mitat, vuodesta toiseen. Eihän se mennyt meikäläisellä ihan kuin Strömsössä. Kun vielä pakatessa olin turhan optimistinen ja päätin ottaa mukaansa vain pari lyhythihaista puseroa, luottaen siihen että täältähän niitä sitten saa, seurauksena on että pyykkään nyt sitten joka ilta päivän päätteeksi pari puserosatsia. Pyykin kuivattamiseen on keksittävä kaikenlaisia enemmän tai vähemmän onnistuneita virityksiä. Niistä sitten myöhemmin.

Ja tuo yllä oleva kuva ei liity tähän pyykin kuivattamiseen eikä kisa-asuun. Se on vain todiste siitä miten älyttömiä jotkut japanilaiset televisio-ohjelmat ovat. Varsinkaan kuin ei ymmärrä japania. Tuon pään sisällä varmaan lämpötila on noussut jo useamman asteen.

Kostea ja kuuma ilma on syynä siihen että ilmastointi täällä on todella tehokasta. Väärillä vaatteilla, kuuman ja kylmän ristitulessa on himskatin helppoa kehittää itsellensä oikea ilmastointiflunssa. Ja juuri nyt ei tekisi mieli saada kuumetta eikä ruveta yskimään ja aivastelemaan. Siitä ei selviäisi millään selityksellä, vaan lisäeristyksellä. 

Siksi sisätiloissa on ensin tutkittava missä on ilmastointilaite ja toivottava että sen suuntasiivet eivät sojota suoraan siihen paikkaan minkä valitset istumiselle. Ja jos ja kun satut olemaan juuri tulilinjalla, toivot että sittenkin olisit raahannut sen pitkähihaisen puseron tai pitkät housut mukaasi. Kuvassa olevan keltaisen hökötyksen jättäisin silti pois.

Siinä missä japanilaisen kimonoon pukeutuminen on taidetta ja tarkkuutta, täällä kaikenlainen järjestyksen ylläpitäminen on prosessina ikivanha. Minussa elää joku pieni järjestelmällisyyttä rakastava piru, joka ihailee japanilaista seremonialla höystettyä pikkutarkkuutta ja huolellista johdonmukaisuutta. Se ei tarkoita että eläisin sen mukaan, minä vaan ihailen sitä.

Täällä ohjataan jokainen vieras tarkkaan merkittyyn paikkaan. Löytyy karanteenireittejä ja muita polkuja. Katuja reunustaa kokonainen armeija liikenneohjaukseen haalittuja turva-, heijastin ja valoilmilöliiveillä varustettuja henkilöitä, niin lentokentällä kuin kisa-paikoilla. Yksi ohjaa vasemmalle, toinen oikealle. Yksi seisoo oviaukossa ja varoittaa kynnyksestä. Toinen ruiskuttaa desinfiointiainetta käsillesi ennenkuin astut bussiin. Loput sata kumartaa ja kiittää jatkuvana nauhana. 

Johdonmukaisuus on viety myös niin äärimmilleen että kartan käyttäminen täällä on aivan turhaa. Eli JOS minä saisin liikkua kaupungilla ja JOS minä etsisin jotain tiettyä osoitetta, ei siitä kartasta olisi mitään apua. Japanissa kaikilla kaduilla ei ole edes nimiä. Osoitejärjestelmä on omaperäinen ja kaupungin alueiden luonnollisen kasvun tulos. Täällä monissa paikoissa korttelit on numeroitu rakennusjärjestyksessä. Kun korttelissa olevat talotkin on numeroitu samalla logiikalla, tilanne on monimutkainen sillä korttelin pohjoispuolella oleva talo voi olla numero 1 ja sen vieressä numero 24, koska se rakennettiin vasta myöhemmin. Talo numero 2 voi olla missä kohtaa vaan korttelissa, meikäläisen onnella kauimpana talosta numero 1, koska se oli mahdollista. Ja 1. korttelin vieressä ei - yllätys, yllätys - olekaan kortteli nro 2, vaan ehkä kortteli nro 32. Monissa paikoissa on siksi opaskarttatauluja. Kartat on kätevästi aseteltu niin, että reitti pätee juuri siten päin, kuin kartan edessä seisot eli välttämättä EI pohjois-eteläsuuntaan, kuten on totuttu. Kuinka sitten löytää perille? Japanilaisilla on tähänkin ratkaisu - Koban, korttelipoliisi. Ei ne englantia puhu, mutta osaavat kyllä kertoa minne mennä. Samalla ne valvovat aluetta ja pitävät huolen sen järjestyksestä. Kätevää!

Vielä runsas 10 päivää “vapautukseen” ja mahdollisesti ehdin sen jälkeen kiertää pienen reitin kaupungilla ja suorittaa onomatopoeettisen japaninkielisen testin Koban kanssa. Iltaisin tyydyn kietautumaan Yukataan, joka todella mahtuu päälleni. Eikä siitä työnteosta mitään tulisi kimonossakaan. Pukeutumiseen menisi aivan liian pitkä aika. 

Tekevälle sattuu. Joskus on myös vaarana että vaatteet ovat liian suuret. Voi käydä kuten kameramiehellemme Tommille Kiinassa, Pekingin Olympialaisissa. Usko on silti vahva että täällä lopputuloksena meille tiimiläisille löytyy sopiva vaatetus. Enkä eksy kaupungilla.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kimono

Kimmo ja Tommi Pekingissä 2008.